LUONNOTONTA TOUHUA

Kirjoitus on julkaistu Uusi Rovaniemi -lehdessä 19.10.2012 Suoraa housua -pakinasarjassa

Olen viime aikoina pohtinut, miksi kuntoilu tuntuu minusta niin epäluonnolliselta. Mitä minusta puuttuu, etten löydä liikunnasta sitä elämäniloa, josta himolenkkeilijät ja muut kirkkaasiin trikoisiin ja yliluonnolliseen positiivisuuteen verhoutuneet epäsikiöt jaksavat aina paasata? Minkä takia jokainen liikuntasuoritus on jotain mihin itsensä täytyy pakottaa? Vastaus on, kuten vastaajan vartalokin, varsin moniulotteinen.En ole kilpailunhaluinen itseni kanssa. Olen ymmärtänyt, että eräs suurimmista liikunnan motivaattoreista on itsensä voittaminen. Minulle voittamisessa on aina ollut tärkeää tieto siitä, että joku toinen häviää. Häviää, koska minä olin niin hyvä. Mutta tässä skitsofreenisessa ja sadomasokistisessa versiossa voittamisesta joutuu myös häviämään itselleen. Sormella osoittelu ja räkänauraminen itselleen näyttää sitäpaitsi ihan tyhmältä.Olen laiska. Laiska ja mukavuudenhaluinen.  Hävettää myöntää, mutta totta se on. Jos pitäisi vapaaehtoisesti tehdä jotain, joka on raskasta nyt, mutta hyödyllistä pitkällä tähtäimellä, päädyn käytännössä aina perustelemaan itselleni miksi on järkevämpää tehdä jotain, joka on mukavaa nyt, vaikka se olisi haitallista pitkällä tähtäimellä.

Liikunta on hyvin itsekeskeistä touhua. Ei, en yritä väittää, että olisin erityisen epäitsekäs ihminen. Päinvastoin, minua on siunattu vähintäänkin terveellä määrällä itseriittoisuutta. Olenhan sentään näyttelijä ja jaan elämääni sekä ajatuksiani kaupunkilehdessä. Mikä siis käytännössä tarkoittaa, että ajatuksieni lukeminen tai minun näkemiseni ovat mielestäni niin hienoja kokemuksia, että niistä täytyy maksaa. Eli vähintään keskivaikeasta narsismista minun on pakko kärsiä. Tai muuthan siitä lähinnä kärsii. Kirjoittamiselle ja esiintymiselle yhteistä on se, että niissä molemmissa pääsee piiloon roolin taakse. Näytellessä saa olla kokonaan eri ihminen tai olento, vaikkapa Frankensteinin hirviö. Muissa esiintymisissä jokin versio itsestään, kuten impro-Jonne tai juontaja-Jonne. Tätä kolumnia kirjoittaa mie-vihaan-urheilua-mutta-puhun-siitä-sitlti-Jonne. Mutta ei ole olemassa lenkkeilijä-Jonnea tai potkunyrkkeilijä-Jonnea. Liikkuessa jää jäljelle ihan vaan Jonne. Siinä on yksin itsensä kanssa, väsyneenä ja paljaana. Ja se on pelottavaa.

Olen aina rakastanut tarinoita. Sitä, kun eksyy täysin toiseen maailmaan ja unohtaa itsensä, on kyseessä sitte kirja, elokuva tai teatteriesitys. Kirjat ovat suorastaan vaarallisia elämänrytmilleni, sillä minulla on tapana lukea ne yhdeltä istumalta alusta loppuun. Olen tajunnut olevani vahvasti eskapistinen ihminen; olen onnellisimmillani kun pakenen todellista maailmaa.

Urheilu repii ihmisen vahvasti todellisuuteen, takaisin omaan kehoon, jonka jokaista lihasta kolottaa, ja joka vaatii olla elossa. Tässä piilee yksi syy miksi toivon niin kovasti, että oppisin nauttimaan liikunnasta. Elämä olisi varmasti helpompaa, jos olisi onnellisimmillaan ihan omana itsenään ihan oikeassa maailmassa. Parhaimmillaan liikunta ei todellakaan ole pelkkää fyysisen terveyden parantamista, vaan myös henkistä hyvinvointia edistävää toimintaa sekä loistava työkalu oppia uutta, niin itsestään kuin muista. Ehkä minutkin voi jonain päivänä nähdä lenkkipolulla ylläni kirkkaat trikoot ja ärsyttävän tyytyväinen ilme. Ehkä.

Jonne Suopajärvi
Lentävä Poro